Päätin alkaa pitää tätä blogia henkireikänä itselle suhteessa jossa ei aina voi toiselle sanoa, jos joku vituttaa tai ärsyttää.
Toivon löytäväni hengenheimolaisia ja toivon tätä kautta saavani purkaa itseäni ja tuntojani. Joten anteeksi etukäteen.
Aloitetaan vaikka muutama päivä sitten tapahtuneista. Olen ollut suhteessa nyt siis vajaan vuoden maailman ihanimman miehen kanssa, mutta olen huomannut viime aikoina että aika ajoin vituttaa ihan suunnattomasti se jatkuva sylin tarve ja sellainen, että toinen roikkuu siinä kyljessä kiinni kuin iilimato! Ei tässä nyt enää olla mitään umpirakastuneita ällösöpöteinejä joiden tarvii jatkuvasti olla vähintään sormenpäällä kosketuksissa, jotta toinen ei vaan ajattelisi et toi ei rakasta mua enää!
Rakastan miestäni kyllä, mutta kai sitä nyt kaipaa omaakin tilaa välillä ja hakeudunkin sit vaikka lukemaan kirjaa tai muuta. Joskus sitä vaan on sellaisia päiviä ettei toista jaksa koko ajan 24/7 siinä hengittämässä niskaan. Täytyy olla omakin elämä, ei parisuhde ole sitä että kahdesta tulee sen jälkeen yksi. Vai olenko vain vittumainen itsekäs akka kun näin ajattelen? En kehtaa kuitenkaan miehelle sanoa, että kipitäs nyt vittuun siitä kun en jaksa olla koko ajan päällekkäin, allekkain, vierekkäin tai muuten vain solmussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti